Edellisestä kirjoituskerrasta on kovin pitkä aika mutta erinäisten vaiheiden kautta päätin tehdä nopean paluun. Neitiyy huuteli, notta viimeiseksi ei koskaan kirjoitustaan kannattaisi manailla, jos vaikka mieli kuitenkin vielä tekisi tulevaisuudessa. Toisaalta niillä tunnelmilla minä asiaa juuri nyt lähestyn.
Eikä sinäänsä kyse ole siitä, että haluaisin voivotella sitä, etteikö minulla olisi aikaa ja motiiveja kirjoitella tänne tulevaisuudessakin. Joku voisi sanoa, että syy on siinä ettei elämä ole niin kauhean jännittävää. Toisaalta, juuri hankalasti päättyneen parisuhteen päätyttyä sitä luulisi riittävän, sitä jännitystä nimittäin, koska kaikki on vaihteeksi taas uutta ja pelottavaa ja lopulta varmasti myös kutkuttavalla tavalla jännittävää.
Mutta jonkinlainen bloggailun suhteen herännyt varautuneisuus on tämän viimeisen vuoden aikana myös noussut esille, mikä on ylitsepääsemätöntä ja harmillista. Jos haluaisin kirjoittaa jostain, haluaisin kirjoittaa entistäkin ronskimmin ja lihallisemmista aiheista. Olen yhä entistä raadollisempi ja rehellisempi ihminen kuin viimesanomalla. Kysyin kuitenkin suoraan peiliin katsoen itseltäni, olisiko se minulle hyväksi, enkä usko näin olevan. Pinta, himo ja sosiaaliset pelisäännöt kiinnostavat mutta yhä useammin huomaan, että tärkeimmät havainnot ovat niitä arvokkaimpia ja syvimmästä itsestään kumpuavia. Vähemmän karnaalit, lempeämmät ja syvällisemmät huomiot siitä, mitä minä haluan elämältäni, koen taasen tärkeämmäksi jakaa yhä useammin luotetuille ystävilleni. Hioa sanojani omalla päässäni ennen kuin ne ovat kirkkaita helmiä, jotka ystävien läsnäolo sitten kiillottavat. Upottautuani hetkeksi eräänlaisen seurustelun pumpulimaailmaan ja nousten sieltä pintaan haukkomaan henkeä, ymmärrän taas vuoden vanhempana ja hiukan viisaampana sen, mistä minun mielestäni ystävyydestä on kyse. Kenties siinä on kyse suureksi osaksi myös siitä, että ne asiat joita et halua jakaa aivan kaikkien kanssa, ovat tärkeämpiä kuin ne jotka heität humalas- tai kiimaspäissäsi Facebookin chattiin, blogin seinälle tai muihin internet-kakofonian instrumentteihin.
Viimeinen paljastukseni täällä liittyykin tähän, ja se on hyvin arka: olen oppinut omasta internet-addiktiostani niin valtavasti viimeisen puolen vuoden aikana, että olen ymmärtänyt sen vaikuttavan hyvin negatiivisesti elämänlaatuuni. Se on pilannut minulta ihmissuhteita huomaamattani. Kaikkea kun ei tarvitsisi jakaa, kaikkialla ei tarvitse olla online kaiken aikaa, välillä täytyy olla vain vierellä aitona itsenänsä. Kun kotiaika menee samalla tavoin koneen äärellä kuten palkkatyö ja monet sosiaaliset kontaktitkin, on aika muuttaa tapoja. Hetken aikaa sitten Ylelle ilmaantunut Sanna Ukkola kertoi juuri blogissa kauhukuvia vanhemmista, jotka ovat pulassa lastensa huomiokyvyn ja rajattomuuden kanssa. Minä tunnistan siitä enemmänkin itseni tuona huomiokyvyn ja rajattomuuden kanssa kamppailevana, Ylen kolumnien, Wikipedian, nettipelien, foorumien, blogien ja Facebookin 24/7 valppaana seuraajana, joka haluaisi joskus keskittyä vain itseensä ja toivoisi joskus vielä oppivansa itselleen rajat. En ole ainakaan vielä aikaani edellä mutta tiedän milloin haluan kulkea omaa vauhtiani, oli se kuinka hidasta ja itsenäistä tahansa. Omaa juoksua kuin maratonissa pitääkin.
Nyt minä keskityn hetkeksi. Kiitos lukemisesta. Pysykää myös te valppaina, ystävät hyvät, ja ennen kaikkea voikaa hyvin ja iloitkaa elämästä. :)
^_^
